Kokemuksia ruoka-avusta

Hyvät ruoka-apu toimijat,

Kuvaan kokemuksiani ruoka-avusta omalta näkökannaltani ja siitä saatujen omien kokemusten suhteen. Itse mielestäni minulle tarve ruoka apuun syntyi vuonna 2010, kun avioero astui voimaan. Samaan aikaan tulivat myös harvinaiset sairaudet ja sitten myös työttömyys. Tämä paketti aloitti aivan uuden elämänvaiheen. Elatusapusopimusta ei oltu saatu vielä voimaan, koska lastenvalvojalle ei ollut aikoja. Jouduin ensi kerran hakemaan sosiaalitoimistosta apua kirjallisesti. Jätin paperit Kouvolan kaupungintalolle. Jouduin kävelemään turvaporttien ja läpivalaisun läpi. Vähän pelotti nämä turvajärjestelyt ja suunnistin kohden vahtimestarin koppia, hänen oli määrä auttaa, jos tarvitsisi kopioita yms. Hänen ensimmäinen kommenttinsa oli, että miltä nyt tuntuu joutua tällaiseen tilanteeseen? Pystyin sanomaan, että ei tämä ole mitään verrattuna 8 vietettyä tuntia hereillä sydänhoidossa Meilahdessa. Itku tuli ulos kävellessäni. Ajattelin että näinkö heikossa asemassa olevia ihmisiä kohdellaan. Toimeentulotuella ostin sitten ruokaa kolmelle ihanalle lapselleni, että heillä olisi lämmin ruoka koulusta tultuaan. Itse söin, jos jotain jäi. En tuntenut yhtään ruoka-apu toimijoita siellä ja mistä olisin niitä löytänyt. Sinnittelin. Kymmeniä kiloja painoa putosi; sairaudet tietenkin osasyynä.

Viisi vuotta myöhemmin olin takaisin Helsingissä, lapsista kaksi oli mukanani. Täällä kirkolla oli vähän jotain tarjota, edes kirkkokahvit. Asuessani lähellä Myllypuroa, näin ne pitkät ihmisjonot, jotka jonottivat ruokakassejaan. Ajattelin, että en ikinä pysty jonottamaan siellä, koska jalkani ja sydämeni ei sitä kestäisi. En ole koskaan siellä jonottanutkaan. Kuulin sitten joltain, että sieltä sisältä aulasta saa leipää hakea ja leivästä on tullut minulle hyvin, hyvin tärkeä ruoka ja on edelleenkin. Muutin Kruunuvuorenrantaan ja se kerrostalo oli ns. yhteisöllinen. Siellä asui useita eronneita äitejä lapsineen. Näiltä toisilta äideiltä sain sitten parhaan neuvot, mistä he saivat jääkaappeihinsa ruokaa ja siellä myös jaettiin yhteisöllisessä keittiössä ns. ylijäämää. Yhtä lailla lähistön ruokajakojen lisäksi tutustuin ongelmiin, jotka ovat esteitä sille, että ei saavuta ruoka-avun jakopisteitä. Mainitsin jo aiemmin, että kenties oma kunto ja jaksaminen ovat avunsaannin esteitä. Lisäksi sinulla on oltava varaa bussilippuun ja omistettava jonkinmoinen vetokärry. Sanotaan, että netistä löytyy näitä pisteitä, jossa kerrotaan missä ja milloin on ruoka-apua saatavilla. Usein ei ruoan hakijoiden allergioita ja ruokavalioita voida ottaa huomioon, koska ei voi tietää mitä milloinkin on jaossa. Kielitaidossa voi olla myös puutteita. Perus-Nokia puhelin ei riitä kuin soittamiseen. Tarvitaan netti ja älypuhelinkin. Ihmiset ovat siis eriarvoisia myös tällä tasollakin! Tiedottaminen avunsaantipaikoista ei myöskään tavoita kaikkia.

Matkani varrella tietoa on näistä asioista kertynyt Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa verkostossa ja nyt Ihmisoikeusliiton Riittävä toimeentulo- ryhmässä. Köyhyyden poisto on /olisi mahdollista, jos maassa olisi siihen poliittinen tahto. Aina kuitenkin tullaan tarvitsemaan ruoka-apua. Tämä apu on vain usean vuoden ajan ollut ulkoistettu kolmannen sektorin toimijoille eli eri järjestöille. Ruoan kalleus ajaa entistä enemmän ihmisiä jonottamaan näitä järjestöjen avustuksia. Kaupatkin pyrkivät itse myymään omia tuotteitaan alennuksin ja iltojen tupla-alennuksin, joten avustuksia tulee vähemmän.

Julkisella puolella olisi mahdollisuuksia vähentää näitä aina kasvavia ruokajonojakin. Sosiaalipalveluja niputettiin yhteen Kelan palvelujen kanssa; samalla katosi myös inhimillisyys. Tämä tehtiin, jotta ketään ei nolottaisi seistä muka sosiaalitoimiston ovella; voisi tavallaan ilman kasvojen menettämistä netissä hakea näitä palveluita. Paljon jää hakematta. Meille ei kerrota edes siitä kaikesta avusta, jota voisimme näistä julkisen puolen instansseista saada. Sinun on osattava ne löytää ja vaatia sitä, mikä sinulle lain mukaan kuuluu! Äärettömän epäoikeudenmukaista. Ikään kuin pihtaisivat omista rahoistaan ja säästöt tulisivat valtiolle siitä, että riittävä perustoimeentulo jää köyhiltä saamatta. Syyllistäminen siitä, että ei pysty toimimaan esim. kokopäivätyössä taikka on työtön tai vaikkapa sairas, ei oikeuta jättämään ihmisiä vaille ruokaa.

Olen saanut olla näinä vuosina molemmilla puolilla ruoka-apuajonoa; auttajana ja autettavana. Kaikissa näissä kohtaamisissa on tärkeintä ollut se , miten inhimillisesti me kohtaamme toisemme.