Oivalluksia Ruokaköyhyys ja ruoka-apu -työpajasta

Kirjoittaja: Ani Iivanainen, diakoniatyöntekijä, Esbo svenska församling

Osallistuin 22.8.2023 mielenkiintoiseen ruokaköyhyyttä ja ruoka-apua käsittelevään työpajaan, joka oli järjestetty yhteistyössä Helsingin yliopiston ja Lundin yliopiston kanssa. Paikalla oli useita tutkijoita Suomesta ja Ruotsista. Tämän lisäksi työpajaan osallistui diakoniatyöntekijöitä ja muita työntekijöitä, jotka ruohonjuuritasolla kohtaavat ruoka-apua tarvitsevia ihmisiä.

Työpajassa esitetyt tutkimukset, moniammatilliset keskustelut ja kohtaamiset herättivät minussa paljon ajatuksia ja tunteita sekä diakoniatyöntekijänä että yhdenvertaisuuskouluttajana. Mielenkiintoisin tutkimustulos, jonka täysin diakoniatyöntekijänä työhavaintojeni pohjalta allekirjoitan, oli se, että ruoka-apua eri tavoin hakeneet kertoivat kohtaamispaikan sosiaalisten kontaktien ja yhteisöllisyyden tuoman ihmisarvon kokemuksen olevan merkityksellisin ja tärkein syy tulla ruoka-apua tarjoavaan paikkaan. Materiaalinen tarve eli konkreettinen ruoka ilmeni vastauksissa vasta sosiaalisten merkitysten jälkeen.

Päivästä kerääntyi mukaani muutamia erityisiä oivallusten ja havaintojen timantteja. Nämä kaikki ovat suurella todennäköisyydellä ihmisiä kohtaaville työntekijöille kristallin kirkkaita ja tuttuja asioita. Ajattelen, että on kuitenkin tärkeää, että me diakoniatyötä ja muuta ihmisten arjessa auttamista tekevät nostamme näitä asioita tutkimuksiin vedoten julkisuudessa esille. On tärkeää, että kentältä keräämämme tietotaito tavoittaa päätöksentekijät ja esimerkiksi sosiaaliturvan eri palveluja suunnittelevat tahot.

Vaikka asiat ovat meille kohtaamistyöntekijöille tuttuja, on meidän mielestäni silti – tai ehkä juuri siksi – tärkeää tarkastella ajan saatossa muodostuneita tuttuja toiminta- ja ajatusmallejamme, jotta niistä ei tule itsestäänselvyyksiä. Itsestäänselvyydet muodostavat esteen kriittiselle ajattelulle ja luovalle toiminnan kehittämiselle.

Minulla on tapana erilaisissa koulutuksissa ja työpajoissa kirjoittaa itseäni ja omaa oppimistani varten ylös mielessäni heränneitä kysymyksiä, jotta voin palata niihin työssäni. Ehkäpä näistä kirjoittamistani pohdinnoista voi olla sinullekin hyötyä? Päivän jälkeen jäin esiteltyjen tutkimusten ja päivän vapaan keskustelun innoittamana pohtimaan seuraavanlaisia kysymyksiä.

Muistammeko ajatella apua hakevia ihmisiä oman elämänsä ja tilanteensa asiantuntijoina?
Sosiaali- ja diakoniatyön historia on alun perin lähtenyt mm. materiaalisen avun tarjoamisesta niille ihmisille, jotka ovat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti haavoittuvassa asemassa. Materiaalisen avun rinnalla on sekä yhteiskunnallisissa että kirkollisissa tukipalveluissa mahdollistettu myös keskusteluapua heille, jotka sitä tarvitsevat.

Keskusteluapu ja materiaalinen tuki on diakoniatyössä aina vapaaehtoisuuteen ja kokonaisvaltaiseen vuorovaikutukseen perustuvaa. Vuorovaikutuksellisessa kohtaamisessa työntekijä tiedostaa, että hänen kohtaamansa ihminen on oman elämänsä ja tilanteensa asiantuntija. Muistammeko tämän aina työarjessamme?

Kysymmekö apua hakevilta ihmisiltä itseltään, millaisesta avusta he hyötyisivät ja mitä he toivoisivat?
Diakoniatyöntekijän rooli on toimia rinnalla kulkijana, kuuntelijana, vaihtoehtojen mahdollistajana ja toivon välittäjänä. Ajattelen, että jokaiselle kohtaamistyötä tekevälle on hyödyllistä pohtia myös tilanteita, joissa itse on avun tarvitsijana. Millaisia asioita silloin toivomme, että meitä auttava työntekijä nostaisi esiin, ja miten haluaisimme tulla kohdatuksi? Entä miten toivoisimme, että hän antaisi meille tilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten saamamme apu kohdennetaan?

Mistä tiedämme, että tarjoamamme apu on tarkoituksenmukaista ja riittävää?
Pyydämmekö kohtaamiltamme ihmisiltä aktiivisesti palautetta, ja kysymmekö heidän toiveitansa erilaisten tukimuotojen suhteen? Onko mahdollistamamme ruoka-apu ravitsevaa, monipuolista, ekologista? Erityisesti: ehkäiseekö se ruokaköyhyyttä ja edistääkö se ihmisten hyvinvointia? Vai onko kyse vain tukiverkoston tilkkupeiton aukon paikkaamisesta?

Huomioimmeko työssämme ja tutkimuksessamme, että kuka tahansa meistä voisi tarvita ruoka-apua ja elää ruokaköyhyydessä?
Millaista kuvastoa, sanastoa ja puhetta tuotamme työssämme tai tutkimuskentällä puhuessamme ruokaköyhyydestä, ruoka-avusta ja sitä tarvitsevista ihmisistä? Otammeko huomioon, että riippumatta tulotasosta, kenelle tahansa voi äkillisen vakavan sairastumisen, vahingoittumisen tai vaikean kriisin keskellä tulla eteen tilanne, että oma taloudellinen tilanne joutuu vaakalaudalle. Kenen tahansa koko elämä voi kriisiytyä ja elämän hallintamahdollisuudet kadota.

Millaisin mielikuvin silloin suhtaudumme ruoka-apuun ja ruokaköyhyyteen? Pelkäämmekö stigmaa, ja uskallammeko hakeutua ruoka-avun tai muun taloudellisen tuen piiriin? Jos työntekijänä tai tutkijana ajattelemme, että emme kehtaisi mennä hakemaan ruoka-apua, mitä se kertoo meidän arvomaailmastamme, ihmiskäsityksestämme ja ruokaköyhyyteen liittyvistä ajatuksistamme?

Perustuuko ruoka-apu ja tutkimus stereotypioiden ylläpitämiselle vai osaammeko huomioida moninaiset taustat ruokaköyhyydelle?
Millaisella tulokulmalla puhumme ruokaköyhyydestä ja ruoka-avusta? Millaiset ennakko-oletukset meillä on työntekijänä tai tutkijana? Ajattelemmeko, että ruoka-apua hakevat ihmiset muodostavat jonkin yhtenäisen ryhmän? Vai ymmärrämmekö, että ruoka-apua tarvitsevat ovat moninaisista taustoista ja erilaisilla tarpeilla olevia ihmisiä – kaikki yksilöitä. Millä tavalla mainostamme ruoka-apua, ja millä reunaehdoilla tutkimme ruokaköyhyyttä?

Lisääkö vai vähentääkö ruoka-apu ruokaköyhyyttä? Tunnistammeko riittävän hyvin eri palveluiden ja päätöksenteon tasoilla, ettei ruoka-apu välttämättä ratkaise ruokaköyhyyttä?
Tutkimusten mukaan ruoka-avun tarve on tasaisesti kasvanut siitä asti, kun ns. leipäjonoja alkoi 90-luvun laman aikaan muodostua, ja ruoka-avun tarve nousi otsikoihin. Tuolloin erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt alkoivat jakaa ilmaista ruokaa apua tarvitseville. Alun perin ajatus lienee ollut, että avun tarve lakkaa, kun lama helpottaa, mutta toisin kävi.

Myös diakonia-avun tarve on tasaisesti kasvanut vuosikymmenten aikana. Apua ja tukea hakevat yhä useammin matalapalkkaisissa töissä käyvät perheet ja yksineläjät. Onkin äärimmäisen huolestuttavaa, että hallituksen suunnittelemat asumistuen ja muiden toimeentuloa turvaavien sosiaaliturvan tukien leikkaukset osuvat juuri heihin, joiden tilanne on jo entuudestaan taloudellisesti heikko. Matalatuloisilla ei palkka riitä kattamaan koko ajan kallistuvia asumisen ja elämisen kuluja, ja heidän tilanteessaan sosiaaliturva, diakoniatyön tuki ja ruoka-apu ovat mahdollistaneet arjessa selviytymisen.

Hyvinvointivaltion perustana on, että valtio ja kunnat huolehtivat heistä, joiden toimeentulo ja hyvinvointi on vaarassa. Mistä johtuu lisääntyvä diakoniatyön ja ruoka-avun tarve? Mistä se kertoo? Kertooko se siitä, että yhteiskunta ei enää huolehdi tehtävästään, ja tukiverkostojen paikkaaminen jää kolmannelle sektorille? Kertooko se siitä, että sosiaaliturva ja palkkatulot eivät ole pysyneet elinkustannusten nousun mukana? Mitä tapahtuu, jos hallitus leikkaa entisestään sosiaaliturvaa? Mikä on yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle jäävien ihmisten tilanne tulevaisuudessa, ellemme päätöksenteossa ja palveluiden mahdollistajina suuntaa ajattelu- ja toimintatapaamme ennaltaehkäisevään työhön? Korjaava työ on aina kalliimpaa kuin ennaltaehkäisy.

Mitä pitäisi tapahtua, että saavuttaisimme utopian, jossa kenenkään ei tarvitsisi nähdä nälkää eikä olla huolissaan siitä, onko varaa välttämättömiin ruoka-, asumis-, lääke- ja terveydenhuollon kustannuksiin? Kuten eräs tutkijoista, Anna Salonen, asian ilmaisi: tarvitsemme utopiaa, jotta voimme päästä toimintaamme rajoittavista lokeroista myös ajattelun ja suunnittelun tasolla.

Kuuluuko tutkimuksissa oikeasti niiden ihmisten ääni, joiden elämän tilannetta tutkitaan?
Osalla ruoka-apua ja sosiaaliturvaa tarvitsevista ei ole pääsyä digitaalisiin palveluihin, eikä kaikilla ole käytössä puhelinta. Miten saavutamme juuri heidän äänensä, joita emme tavoita somessa, puhelimella ja valtakunnallisilla kyselyillä? Miten tavoitamme he, jotka elävät ruokaköyhyydessä ja tarvitsevat ruoka-apua, mutta jotka eivät syystä tai toisesta ole ”sisällä” missään olemassa olevissa palvelujärjestelmissä? Osaammeko työntekijöinä ja tutkijoina jalkautua sinne, missä ihmiset elävät?

Entä ovatko tutkimusmetodimme ja tutkimuskysymyksemme saavutettavia ja ymmärrettäviä? Monimutkainen ja byrokraattinen kieli on myös vallan käyttöä. Siksi olisikin tärkeää kohtaamistyössä ja tutkimuksessa kiinnittää huomiota myös käyttämäämme kieleen.

Osaammeko katsoa totuttujen ammattialarajojen ja toimintatapojen ulkopuolelle työskennellessämme ruoka-avun piirissä ja tutkiessamme ruokaköyhyyttä?
Ruokaköyhyys on moninainen ilmiö, jota kukin toimiala pyrkii omalla tontillaan ja verkostoissaan parhaansa mukaan ratkaisemaan. Osaammeko riittävästi katsoa ulos totutuista lokeroistamme? Havaitsemmeko riittävästi, millaisia vahvuuksia toisilla toimialoilla, vapaaehtoisilla ja kokemusasiantuntijoilla on, ja kysymmekö aktiivisesti yhteistyömahdollisuutta? Uskallammeko kokeilla uudenlaisia työskentelytapoja ja haastaa omia ajattelumallejamme?

Edellä mainittuihin pohdintoihini sain osittain vastauksia työpajaan osallistuneiden tutkijoiden esityksistä ja tutkimustuloksista. Monia kysymyksiä jäi myös auki, ja ajattelen, että olisikin merkityksellistä yhdistää ruokaköyhyyden kokemusasiantuntijuutta, kohtaamistyön ammattilaisuutta ja tutkijoiden erityisosaamista siten, että ruokaköyhyyden laajuus, syvyys ja moninaisuus tulisi kuvatuksi yhdenvertaisuudesta lähtöisin.

Lämmin suositus työpajan tutkijoiden julkaisuille ja tutkimuksille:

● Anna Salonen, Milja Pollari, Anu Lainio & Marjukka Laiho, Itä-Suomen yliopisto
● Henrietta Grönlund, Helsingin yliopisto
● Isabella Åberg, Helsingin yliopisto
● Rosa Huotari, Helsingin yliopisto
● Tuomo Laihiala, Helsingin yliopisto
● Elinn Leo Sandberg, Maria Söderberg & Stig Linde, Lund University